Rajansa rajoillakin

Rajoja ja rakkautta, niitähän lapsen sanotaan tarvitsevan ja näin varmasti onkin. Usein tässä yhteydessä myös vaaditaan, että jos sääntö on kerran asetettu niin siitä tulee pitää kiinni. Pääsääntöisesti totta, mutta vain pääsääntöisesti. Rajansa kaikella, myös rajoillakin.

Esikoisemme on erittäin kuuliainen. Hän noudattaa annettuja ohjeita lähes poikkeuksetta erittäin tarkasti, minkä vuoksi hänelle voi antaa ikään suhteutettuna paljon luottoa ja vastuuta. Tämä on erittäin hyvä asia, josta muistan olla kiitollinen lähes viikottainen. Ajoittain tämä (erityisesti lukutaidolla ryyditettynä) kuitenkin johtaa tilanteisiin jotka osoittavat ehdottomien rajojen toimimattomuuden. Esimerkiksi viime lomallamme olimme ostoskeskuksessa illalla, aivan liian myöhään ja aivan liian nälkäisinä. Kun olimme vihdoin lähdössä hotellille päin, päätimme mennä liukuportailla rattaiden kanssa. Tämähän on toki kiellettyä, mistä muistuttavat kuvalliset ohjeet liukuportaiden alkupäässä. No, Esikoinen näki nämä merkit, ja joutuu puolittaiseen paniikkiin väsyneeen isän ryysiessä rattaiden kanssa liukuportaisiin. Miten siinä sitten selität: ohjeita ja sääntöjä pitää noudattaa, paitsi silloin kun ne ovat aika turhia ja ollaan väsyneitä. Sohvalla ei saa syödä, paitsi isä ja äiti illalla kun lapset nukkuvat. Punaisia päin ei saa kävellä, paitsi jos on kiire ja autoja ei tule. Esimerkkejä voi jatkaa loputtomiin, mutta yhdistävä piirre on että useimmiten vaadimme lapsiltamme ehdottomampaa sääntöjen noudattamista kuin itseltämme.

Tässäpä haaste: miten opettaa lapsi paitsi noudattamaan sääntöjä, myös tunnistamaan mitkä säännöt ovat ehdottomia, mitkä tilannesidonnaisia, ja mitkä on kirjattu vain lieventämään tuotteen valmistajan vastuuta vahingosta. Jotain toivoa on: Esikoinen oli aavistuksen epäileväinen nähtyään ohjeet siitä, miten kylpyammeeseen tulee mennä ja miten sieltä tulla.

Parasta tähän mennessä

Pari viikkoa hoitovapaata tähän mennessä. Suurin yllätys on ollut ehkä se, että suurta yllätystä ei ole ollut. Päivät ovat menneet aika lailla kuten etukäteen kaavailinkin. Kevättalvista aurinkoa on ollut odotuksia vähemmän, kerrospukemista odotusten mukaan ja lumenluontia enemmän.

Parasta tähän mennessä on ollut mahdollisuus laittaa ruokaa yhdessä lasten kanssa rauhassa. Perusarjessa ruoan laittaminen tapahtuu useimmiten näkäisenä ja kiireessä, ja pyörii mielikuvituksellaan pinaattilettujen ja pikapastan välimaastossa. Nyt on aikaa miettiä, mitä ruoaksi tekee, ja aikaa valmistaa se yhdessä lasten kanssa. Ja jopa Väliveli, jonka keskimääräinen keskittymisjakso lähestyy infinitesimaalia, työskentelee pitkiä jaksoja keskittyneesti. Työnjako toimii sikäli hyvin, että Esikoinen tekee mielellään taikinoita ja kastikkeita, Väliveli pilkkoo ja paistaa. Itse olen lasten mielestä apukokki, joka tekee jotain vähempiarvoisia puuhia. Tänään teimme blinejä, jotka olivat ehkä kuitenkin lievä pettymys; miksi ne, eivätkä esimerkiksi pinaattiletut, ovat nousseet gastronomisen arvoasteikon huipulle säilyy pienenä arvoituksena.

Mikä pätee ruoan valmistukseen, pätee toki lasten kanssa touhuamiseen laajemminkin. Jos lapsia ei jaksa integroida toimintaan, voi olla varma että he pyörivät jaloissa hidasteina. Jos lapsia käskee tekemään jotain yksin, voi olla varma että huomio ei pysy toiminnassa kauan. Mutta niinä kauniina hetkinä kun jaksaa tehdä jotain lasten kanssa yhdessä aidosti läsnä ollen, asiat keskimäärin soljuvat eteenpäin kauniisti. Käytännössä kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Mutta, kun joku sitten vielä kertoisi, että miten kerrospukeminen tehdään sopuisasti ja integroidusti.

Aika, Ateneum ja tuttipullon lapa

Aamu käynnistyi syntisellä laskiaispulla-aamupalalla yhdessä lasten kanssa. Syntisyyttä toki vähentänee se, että pullat olivat lasten kanssa yhdessä leivottuja. Tämän jälkeen päätin toteuttaa lattepappauttani kirjaimellisesti, ja lähdin kaupungille maitokahvia juomaan.

Vanhemmat lapset hoitoon vietyäni ajauduin Sanomatalon kahvilaan, sillä sen piti käsittääkseni olla kaikkien lastenvaunullisten kohtaamispaikka. Selkeästi aika oli ajanut tietojeni ohi, sillä kahvila huusi tyhjyyttään ja paikalla oli vain ilmeisesti pari Hesarin toimittajaa haastateltavineen (help: missä ne kaikki lattemammat nykyään luuhaa?). Lämpötilakin oli sen verran alhainen, että toppapuvussaan nukkuva Kuopus oli asiallisemmin puettu kuin neuleessa paleleva isänsä.

Venyttyäni aikani Sanomatalossa jatkoin matkaani Ateneumiin, jossa oli symbolismiteemainen näyttely sekä Järnefeltin näyttely. Ensimmäinen oli taideanniltaan pettymys, jälkimmäinen ei mutta ainoastaan matalien odotusten tähden. Ateneumin reissun kohokohdiksi muodostuivatkin lounas sekä näyttelykierroksen päättäminen yläkerran kahvilassa viinilasin ääressä.

Kaiken kaikkiaan, päivä oli kaikessa helmikuun harmaassa vetelehtimisessään ihana. En muista milloin minulla olisi ollut näin paljon omaa, kiireetöntä aikaa. Lapsi nukkuu, latte virtaa ja harmaahapsiset kulttuurimatkalla olevat rouvashenkilöt hymistelevät kelpoa modernia isää.

Vaikka Vartiainen nosti kommenteillaan "lasten kotihoito on velttoilua" ison myrskyn lattelasissa, niin oikeastaan olen tietyin rajauksin samaa mieltä. Yhden terveen, kohtuullisesti yönsä nukkuvan lapsen hoitaminen kotona ei ole varsinaisesti mikään älytön savotta. Ellei siitä sitten tee sellaista, ja tässäpä se villakoiran ydin piileekin. Tarmokkaat ensimmäisen lapsen vanhemmat purkavat energiansa mitä mielikuvituksellisimpiin "lasta kehittäviin harrastuksiin", jotka todellisuudessa vain hoitavat aikuisen angstia siitä, onko hän riittävän hyvä vanhempi. Otetaan esimerkiksi vaikka värikylpy, tuo säännöllinen ja johdonmukainen värin kokemuksellisuutta ja moniaistisuutta korostava kuvataidetoiminnan muoto. Anteeksi nyt vain, mutta minun lapselleni on riittävästi värikylpyä siinä kun hän iloisesti hieroo punaisen vauvansoseen isänsä valkoiseen kauluspaitaan. Ja moniaistisuutta tulee ruskeiden värikylpyjen muodossa harrastettua ihan useamman kerran päivässä.

Jotain tästä kertoo myös se, että googlaus "vauvan harrastukset" antaa 1,3 miljoonaa osumaa, "äidin harrastukset" jäävät alle miljoonaan osumaan ja "isän harrastukset" vielä vähempään. Tuossa on jotain aika perverssiä - vauva tuskin tarvii harrastuksia, kun taas äideille ja isille ne tekisivät varsin hyvää. Jos vanhemmat uskaltaisivat puristaa tuttipullon lapaa vähän höllemmin ja sallisivat hetkiä myös itselleen, johtaisi tämä onnelisempiin aikuisiin ja sitä kautta onnellisempiin lapsuuksiin.

Viisi asiaa, joita neuvolassa ei opetettu

Koskapa ensimmäinen kokonainen hoitovapaaviikko alkaa olla takana, on aika jakaa Lattepapan top-5 kasvatusvinkit.

4. Kesän merkki. Normaali lapsi satuttaa itsensä noin kymmenen kertaa päivässä. Ja, jos ei satuta, johtuu se todennäköisesti ylihuolehtivista vanhemmista jotka eivät anna muksun etsiä taitojensa rajoja rauhassa.Vahingon satuttua tyypillinen reaktio vanhemmilta on vähätellä mahdollista tullutta nirhaumaa. Tämähän on tietysti täysin väärin ja tehotonta. Lattepappalainen kasvatusfilosofia kääntää nirhaumat, mustelmat, verinaarmut, palkeenkielet ja asfaltti-ihottumat ihasteltaviksi saavutuksiksi. Ihossa olevat pienosumat on nimettävä Kesän Merkeiksi. "Tuliko kesän merkki?" "Tulipa hieno kesän merkki". "Näin isoa kesän merkkiä ei ole aiemmin ollutkaan!" "Tuli kesän merkki, vaikka on talvi!" Aika pian tämän kasvatusfilosofian lanseeraamiseen jälkeen lapsetkin alkavat suhtautua pieniin haavereihin positiivisesti "Isi, isi, katso millainen Kesän Merkki tuli". "Mummo, katso kuinka monta Kesän Merkkiä mulla on".

3. Mentaalikamera. LattePappaa kypsymättömämmät kasvattajat saattavat joskus turhautua talvisen kerrospukemisen riemukkaassa touhussa, esimerkiksi lapsen harjoitellessa riisumista juuri silloin kuin toista lasta puetaan. Mutta, rakkaat lukijat, muistattehan että vanhemman tulee säilyttää stoalainen mielenmalttinsa kaikissa tilanteissa. Mikäli LattePapan hermo olisi joskus kiehahtamispisteessä, toimisi hän seuraavalla tavalla. Kun huomaat että ulosanti alkaa olla kireää, ota mielessäsi kuva tilanteesta niin, että kuvassa näkyvät sekä lapset että sinä itse. Tämän jälkeen mielessäsi ripusta kuva seinälle kehyksissä. Katsele kuvaa. Ja, tadaa, et ole henkisesti enää raivostumassa keskellä kiihkeää tilannetta, vaan pystyt tarkastalemaan tilannetta ulkopuolisen rauhallisin silmin. Mentaalikameran käyttö vaatii hieman harjoittelua, mutta johtaa äärimmäiseen rauhallisuuteen.

2. Neuvotelkaa. Rauhalliset lapsukaisemme saattavat joskus riidellä. Tyypillinen reaktio vanhemmilta on mennä sovittelemaan tilannetta. "Mitä Riitta-Liisa teki? Kenellä oli pomppulinna ensin? Vuorotellen, ensin Pertti-Joosepin vuoro.". Jälleen niin väärin, niin tehotonta. LattePappa opettaa lapsensa neuvottelemaan. Muutaman yhdessä tehdyn neuvotteluharjoituksen jälkeen useimmat riidat ratkeavat sanomalla "Neuvotelkaa", jonka jälkeen lapset alkavat yhdessä sopia miten riita ratkaistaan. Toimii muuten yllättävän hyvin.

1. Korvat. Modernin lapsenkasvatuksen suurin ratkaisematon haaste on ollut pillimehun tai - maidon nauttiminen läikyttämättä. Kun nesteenhimoiselle lapselle antaa täyden pillijuoman, jossa houkuttelevasti töröttää foliokalvon läpi survaistu imupilli, on lapsen reaktio luonnollisesti tarttua juomaan ahnaasti kaksin käsin. Ja, voi voi, nestekartonkiin käsistä kohdistuva paine aiheuttaa nopean nestepinnan nousun imupillissä, neste syöksyy ulos pillistä, ja paidan etumus vääjämättä kastuu. Seurauksena on korviasärkevää itkua ja likaiset vaatteet. Tämä haasteen ratkaiseminen on vaivannut suomalaisia vanhempia aina vuodesta 1962, jolloin pillimehu tuli suomen markkinoille. Mutta, rakkaat lukijat, ratkaisu on nerokkaan yksinkertainen. Ratkaisu on Korvat.
Taittelemalla nestekartonkipillijuomakerta-annospakkauksen läpät sivulle, kutsumalla niitä korviksi, ja käskemällä lasta tarttumaan korviin, ovat tulevat pillijuomahetket hekumallisia nautintoja vailla huolta kosteasta rintamuksesta.

Top-5? Yllähän oli lueteltu vain neljä vinkkiä. Näin siksi, että vaikka Lattepapan kasvatus hipoo täydellisyyttä, on tilaa oppimiselle vielä. Jaa lukijavinkkisi, ja paras kasvatusneuvo nostetaan LattePapan listoille.

 

STTK:n viestintäosasto vieraantunut modernista isyydestä

STTK julkisti äskettäin koti-isyyteen kannustavan videon. Katsottuani tuon ei päällimmäinen tunteeni suinkaan ollut samaistuminen videon isähahmoon, vaan tyrmistys siitä, että kaveri juotti parivuotiaalle lapselleen mehua tuttipullosta. Tämä reaktio todistaa kaksi asiaa:

1. STTK:n viestintäosaston väki ei tajua mitään modernin isyyden vaatimuksista. Jos oletettu sankari-isä erehtyisi julkisella paikalla tarjoamaan kaksivuotiaalle mehua tuttipullosta, eivät lattemammat todellakaan keskittyisi sukimaan hiuksiaan ihastuksen vallassa. Todellisessa maailmassa äidit alkaisivat puuhata ryhmäkannetta lastensuoja-asiassa. Mieshän pilaa lapsensa hampaat tuttipullolla ja ravitsemustottemukset sokerimehulla. Liekö edes luomua.
2. Koti-isyys alkaa tehdä tehtävänsä. Nähtyäni videon erehdyin muutaman mikrosekunnin verran pitämään tätä mehututtipulloskandaalia lievää suurempana yhteiskunnallisena epäkohtana, kunnes onnistuin huljauttamaan asiat taas mittasuhteisiinsa. Jos tämä huolestuttava kehitys jatkuu, julistauden vaistovanhemmuuden kannattajaksi ennen hoitovapaan loppua. Jos näin käy, valtuutan kollegani noutamaan minut väkisin takaihin töihin.

Täysillä!

Miten innokas mutta kokematon kilpailuvietin riivaama koti-isä lähtee ensimmäiseen hoitovapaapäiväänsä? No tietenkin täysillä ja suussa lievästi tuntuva verenmaku loppuun asti kiistäen.

Aamu käynnistyi mukavissa merkeissä kun Esikoinen täytti kuusi vuotta. Pienimuotoisten juhlallisuuksien jälkeen lintsasin ja vein hänet hoitoon autolla. Väliveli oli vielä ripulitaudissa, joten jäin kotiin poikien kanssa. Tämän jälkeen purin kaiken vuosien aikoina patoututeen isyysinnon seuraavin toimintoihin, joista kaikki luonnollisesti tein esimerkillisesti Väliveljen toimintoihin integroinnin.

1. Vapautin sankarillisesti asunnon pimeyden kaaosvoimien vallasta (latteammat lattemammat kai kutsuvat tätä vaisusti tavaroiden järjestämiseksi)
2. Leivoin tyttärelleni syntymäpäivän kunniaksi toscakakun suomalaisen blogisfäärin kruunaamattoman kuningattaren reseptillä
3. Kävin kaupassa - propsit taas Musta-Pekalle, jossa en ollut käynyt sitten joulukuun. On se kehujensa arvoinen kauppa.
4. Hoidin kuukauden lomamme aikana kertyneet lasku- yms. asiat kuntoon.
5. Valmistin ruoaksi cevichen, jota lapset sittemmin kieltäytyivät syömästä.
6. Paransin Väliveljen ripulitaudista
7. Tein koko asuntoyhtiön lumityöt

Oikeastaan, tuo kaikki yllämainittu meni kohtuu helpolla ja/tai uuden roolin innolla. Kyllä ne hapot sieltä vielä reisiin kertyvät.

Takana kymmenen vuotta kiivasta työuraa kasvuyrittäjänä. Edessä neljä kuukautta hoitovapaata kolmen lapsen isänä. Vastuulleni siirtyvät viisivuotias tytär, pojat kolmen vuoden sekä kymmenen kuukauden iässä ja helsinkiläisen rivarinpätkän arjen pyörittäminen. Otan innolla vastaan uuden identiteettini lattepappana. Ilman merkittävää ironiaa voin todeta että tämä on ”hieno mahdollisuus syventää isän ja lasten välistä suhdetta". Sen lisäksi, nythän se sitten nähdään, että kumpi on haastavampaa: vaativan työn tekeminen vai lapsikatraan ja arjen pyörittäminen.
Totuuden nimissä on sanottava, että olen valinnut kevytversion koti-isäilystä. Vain nuorin lapsi on kotona joka päivä, esikoinen on hoidossa neljä päivää ja väliveli kolme päivää viikossa. Työasiatkin olen saanut siirrettyä kohtuullisen hyvin muille, joten voin keskittyä lasten kanssa olemiseen.

Jos ja kun johonkin ryhtyy, on se syytä hoitaa huolella. Odotukseni hoitovapaan suhteen ovat seuraavat:

1. Kiirreettömyys. Perusarkea sävyttää jatkuva kiire. Lapset hoitoon ennen kuin hoidon aamupala loppuu. Hoidosta töihin, ennen kuin palaverit alkavat. Töistä kotiin, ennen kuin lapset ovat nukkumassa ja/tai Vaimon pää räjähtää. Lapset nukkumaan ennen kuin menee liian myöhään seuraavan aamun herätyksen kannalta. Loppujen töiden teko että pääsee itse nukkumaan. Ja uudestaan. Naiviisti kuvittelen, että hoitovapaalla voin nauttia kiireettömistä hetkistä. Ei välttämättä sellaisista että lattepappa siemailee rauhassa aromikasta maitokahvia maulla toimitetun kiiltäväpaperisen aikakauslehden ääressä kevätauringon valaistessa poskipäitä (vaikka eipä tuotakaan vastaan mitään ole). Vaan oikeastaan sellaisista hetkistä, että lasten kanssa voi kävellä hoitoon tai hoidosta ilman aikapaineita.
2. Aktiivinen läsnäolo. Jos nyt ei riitä paukkuja olla lasten kanssa aidosti läsnä (eikä esimerkiksi näpytellä blogia toisen huutaessa lattialla, kuten juuri nyt), niin ei milloinkaan. Hoitovapaalla, näin uskon, voin antaa parhaan palan itsestäni perheelle, sen sijaan että valuttaisin sen myyntipalaverissa asiakkuudeen alttarille.
3. Aikaa itselle. Onnellinen vanhemmuus vaatii onnellisen ihmisen. Hoitovapaalla minulle on aikaa myös itselleni. Treenaan itseni kuntoon kymmenen vuoden progressiivisen rappeutumisen jälkeen. Näen ystäviä iltaisin. Kierrän vihdonkin Helsingin taidegalleriat. Haudutan possunniskaa uunissa yön yli.

Huomenna se alkaa, kuukauden perheen yhteisen Aasian-loman jälkeen Vaimo palaa töihin ja alan lattepappailla. Esikoinen oppikin tänään sopivasti käyttämään kahvikonetta (tulos alla), mikä luo lupaavan perusvireen uudelle uralleni.